Luku 3

Ilkeä lännen noita nosti lasin viiniä huulilleen, samalla kun hän istui valtaistuimellaan.

Äkkiä, eloonjäänyt apina lensi suoraan ikkunasta sisään.

"Teidän armonne…. Voimakas soturi hyökkäsi kimppuumme aivan kuin demonin riivaamana! Hän tappoi veljeni ja vain minä, pääsin pakoon kertomaan teille!" apina puhui, hikoillen pelosta.

Noita taputti apinaa kiltisti otsalle.

"Nouse ylös, lojaali olento. En aio rankaista sinua siitä, että kerroit minulle,” hän sanoi hymyillen. Sitten, hänen ilmeensä äkkiä synkkeni ja hän lisäsi "Tosin… Sen takia että et pystynyt tappamaan häntä…"

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Dorothy käveli Variksenpelättimen vierellä, kun äkkiä kuuli kivuliasta voihkinaa.

"Odota," hän sanoi, katsoen äänen suuntaan.

Siinä seisoi Rautamies, hänen hohtavassa haarniskassaan. Hän yritti liikuttaa kättään nostaakseen osan, muttei pystynyt tähän.

"Pyydän… Auttakaa… En voi…. Liikkua… Ilman pyörää…. " hän voihki, yrittäen osoittaa pientä pyörää maassa.

"Mitä meidän pitäisi tehdä?" Dorothy kysyi Variksenpelättimeltä.

"Ottaa se ja juosta pakoon tosi kovaa?" Variksenpelätin vastasi ja antaen makean naurun omalle vitsilleen.

Dorothy käveli osan luo, nosti sen ja sitten käveli kohti Rautamiestä.

"Laita se koloon, se löytää paikkansa pian itsestään," Rautainen jätti opasti häntä.

Dorothy teki työtä käskettyä ja katsoi kummissaan, kun pyörä tosiaan upposi näkymättömiin itsestään ja alkoi liikuttaa toisia osia koneistossa. Vihdoin, Rautamies kääntyi ympäri.

"Kiitän että autoitte. Keitä olette ja voinko olla avuksi?" hän puhui, yrittäen kumartaa.

"Minun nimeni on Dorothy ja tämä tässä on herra Variksenpelätin," Dorothy selitti, osoittaen kaveriaan.

"Mutta voit myös kutsua minua jumalaksi!" Variksenpelätin nauroi, hänen oikea silmä pyörähtäen taas ympäri kuopassaan.

Pitkä hiljaisuus.

"Ainoa jumala jolle vastaan, on hän jota kutsun mestariksi," Rautamies vihdoin sanoi.

"Me olemme menossa näkemään Oz nimistä taikuria. Tiedätkö lyhyimmän tien sinne?" Dorothy viimein kysyi.

"Toki, vien teidät mestarini luo. On tie joka vie hänen luokseen nopeammin kuin kulta tie, joka oikaisee metsän lävitse. Se on vaarallisempi, mutta minä suojelen teitä, koska autoitte minua," Rautamies puhui, osoittaen synkkää metsää.

SAMAAN AIKAAN...

Leijona juoksi. Hän ei tiennyt minne, mutta hän jatkoi juoksemistaan pois metsästä. Hän oli liian peloissaan katsoen kaikki. Hän oli liian peloissaan kohdatakseen ketään… Varsinkaan, itseään…

"Mi… Mitä minä olen tehnyt?" hän ajatteli, pieni kyynel valuen pitkin hänen poskeaan.

Hän jatkoi juoksuaan, samalla kun tummia pilviä lännestä läheni ja läheni, jopa lähestulkoon Ozin linnaan asti.

"Ainoa toivomme on että hän saapuu pian Cain," Oz sanoi, hieroen leukaansa.

----------------------------------------------------------------------------------------------------------------
Samalla, sankarimme olivat pysähtyneet ja leiriytyneet yöksi. Rautamies näki Variksenpelättimen hyppivän ympäriinsä, parin hänen asuunsa kiinnitetyn kulkusen helisevän joka kerran, kun hän liikkui.

"Ja mikäs hänen tarinansa on?" Rautamies viimein kysyi.

"Pitkä juttu, mutta sanotaan vain ettei hän aina ollut tämänlainen ja…. Minä... Tahdon, että hänestä tulee taas normaali," Dorothy vastasi.

Leijona sai melkein sydänkohtauksen, kun hän näki nuotion valon. Voisivatko he seurata häntä?? Jahdattiinko myös häntä? Nielaisten raskaasti, hän ajatteli pelottavansa heidät pakoon, jotta selviäisi. Ottaen pitkän henkäyksen, hän hyppäsi keskelle leiriä.

"Kuka on tullut metsään? Tapan teidät kaikki jos ette lähde!" hän huusi, yrittäen kätkeä pelkonsa.

Silloin, hän huomasi ettei ollut armeijaa vastaa, vaan pari retkeläistä, yksi jopa oli pieni tyttö koiran kanssa. Hän huokaisi helpotuksesta mielessään.

Äkkiä Rautamiehen vahva käsi nappasi Leijonaa kurkusta ja paiskasi tämän maahan kuin räsy nuken. Kun Leijona vielä haukkoi henkeään, hän äkkiä tunsi suurta tuskaa, kun pari kylkiluuta murtui Rautamiehen potkun takia.

"Lopeta!" Dorothy huusi.

Rautamies kääntyi katsomaan Dorothyä ja lopetti hyökkäyksensä leijonaa kohden, joka vapisi pelosta, samalla hieman verta valuen hänen suusta. Dorothy käveli eläimen luo ja pyyhki verta pois nenäliinalla.

"Kuinka pystyt puhumaan?" hän kysyi.

"Tämä on ihmeellinen Ozin maa," Rautamies hymähti.

"A-anteeksi…. Olen P-pahoillani! L…. Luulin että olitte…. Osa heitä…" Leijona änkytti, vielä yskien hieman verta.

"Keitä luulitte meidän olevan?" Dorothy kysyi, pyyhkien veren pois.

Hän tunsi tämän olennon tuskan. Epätoivon ja itseinhon. Ja se teki hänet surulliseksi.

"Soturit…. Tappoivat koko heimoni… Minä… Minä yritin pelastaa perheeni, mutta niitä oli liikaa… Kaikki kuolivat. Olin liian peloissani, piilouduin ja näin mitä kuolleille tehtiin. Heidät nyljettiin. Nahat otettiin mukaan ja ruumiit jätettiin mätänemään aurinkoon," Leijona selitti, puhjeten itkuun.

Dorothy halasi itkevää Leijonaa.

"Ozin maailman tragedia… On sen ihmiset…" hän ajatteli.

"Meidän on paras nukkua. Huomenna, olemme Smaragdi linnassa," Rautamies kertoi.

"Kaikki siis tulee päättymään huomenna…" Dorothy sanoi hiljaa.